Sairastupa

Viime perjantaina perheen pienin mies sairastui flunssaan. Olen jotenkin pelon sekaisin tuntein odottanut, että koska meille iskee joku tauti. Meillä on hinkattu käsiä puhtaaksi ja desinfioitu, mutta silti vaan jostain pääsi tarttumaan. Syytän tietysti itseäni, niin kuin kaikesta huonoa omaatuntoa potevan äidin, kuuluukin.

On myös jännittänyt, että miten painon ja treenin kanssa käy, jos täytyy linnoittautua kotiin. Nyt ollaan sitten oltu linnoittautuneena maanantaista asti. Tänään on kyllä alkanut pää hajoilemaan tähän eristäytymiseen. Pelkäsin, että kun sohva kutsuu, en halua enää takaisin salille. Olin väärässä. En malta odottaa, että pääsee taas liikkeelle. Onneksi alkaa näyttää siltä, että huomenna voisimme päästä jo pihalle asti.

Treeni on jäänyt nyt oikeastaan kokonaan tällä viikolla. Oma olo on ollut vähän surkea ja poikia ei toki ole voinut viedä hoitoon. Olen yrittänyt pitää kiinni terveellisemmästä ruokavaliosta, mutta siinä vaiheessa, kun taapero ei suostunut syömään mitään, kotiin alettiin hamstraamaan herkkuja ja haettiin torstaina myös hampurilaisia. Eikä se taapero kyllä oikein niitäkään syöny, niin minä sitten autoin asian kanssa.

Tavoitteeksi tälle viikolle otin, että perjantaina paino on alle 90kg. Se on tärkeä askel, koska omalle psyykkeelle on merkitystä alkaako paino kahdeksikolla vai yhdeksällä. Uskomatonta kyllä tämän aamun paino oli 89,4kg. Hyvin on paino tippunut samalla, kun olen syönyt karkkia, suklaata ja katsonut ensitreffit alttarilla Australian koko viidennen tuotantokauden.

Nuhaisena tai kaktus kurkussa aina painin sen kanssa, että kun ei ole kuumetta pitäisikö silti raahautua salille. Olenko keksinyt vain tekosyyn löysäillä? Torstaina mietin, että perunko joogan. Eipä tarvinnut kauan asian kanssa arpoa, kun kuntosalilta tuli viesti, että keskukset on suljettu. Kotitreenit ei oikein ole minun juttu, mutta katsotaan mitä tässä nyt sitten keksitään korona uhan alla.

Ennen kun kotona ei ole ollut riskiryhmiin kuuluvia, olen lähtenyt kyllä salille aavistuksen puolikuntoisena, myönnettäköön. Nyt ehkä on alkanut näkemään suuremman kuvan, että pitääkö sitä lähteä riskeeramaan muita. Varsinkin niitä joille minun vuotava nenä muodostuukin elämän ja kuoleman kysymykseksi. Toisaalta voiko sitä olla pois töistä, joka kerta kun nenä vuotaa?

Loppuun vielä ajankohtainen avautuminen. Itse toivoisin, että Koronasta opittaisiin edes muutama asia. Jos olet flunssainen, edes vähän, älä vieraile perheissä, jossa on riskiryhmiin kuuluvia. Vanhemmat ei oikeasti halua sinua niistämään ja pärskimään kotiinsa, kun siellä on vauva. Kyllä se vauva on söpö vielä ensi viikollakin. Se pikku nuha, kun voi pahimmassa tapauksessa tappaa sen vauvan. Käsiä kuuluu pestä muulloinkin kuin vain silloin, kun siitä muistetaan valtion taholta. Eikä töihin kuulu mennä kipeänä, se ei tee sinusta parempaa työntekijää, riskeeraat vaan omalla käytöksellä kaveritkin. Tämmöset tuli nyt nopeasti mieleen. Onhan näitä vielä lisää, mutta eiköhän jokainen ole jo ohjeet lukenut muutaman kerran.

Ps. Kuvaajana tällä viikolla toimi taapero, joka on oppinut avaamaan pikakameran puhelimesta.

Laihdutus

Laihduttaminenhan on todella tunteita nostattava asia. Siihen liittyy myös vahvasti käsitys, että jos ihminen laihduttaa hän ei saa syödä. Kieltolistat on pidempiä kuin Kiinan muuri, ja jos lipsut se oli siinä ei muuta kun osoitteenmuutos Mcdonaldsiin. Ensi kerralla sitten.

Ennen salia

Kävin eilen keskustellua näistä kurjimusdieeteistä, joilla syödään vähemmän kuin 46kg petipotilas. Olin innoissani löytämästäni kalorilaskuristani, koska se teki laskemisen niin helpoksi. Nyt olen myös hieman kauhistunut kyseisestä laskurista, miten se saattaa laskea toisille aivan mahdottomia kaloreita ja sitten niitä lähdetään noudattamaan terveyden uhalla.

En ole tammikuun jälkeen laskenut kaloreita. En ole kokenut tarvetta. Paino on laskenut tasaisesti 500g/viikko tähän mennessä järjenääntä kuunnellen. Laihdutan, koska siihen on tarvetta. Ylipaino on terveysriski, enkä halua sitä sen takia ympäriinsä kannella.

Siitä huolimatta, että haluan rasvasta eroon en aio jättää syömättä kahvipullaa tai karkkia silloin tällöin. Välillä syön myös hampurilaisen ja ranskalaiset. En ajatellut kurjistella loppu elämääni. En myöskään ole ammattiurheilija ennen punnitusta, vaan ihan tavallinen perheen äiti.

Enkä kiellä, ettenkö halua näyttää myös omasta mielestäni paremmalta. Olen kuitenkin alkanut pikku hiljaa hyväksymään, että eipä tämä etureppu taida enää tästä kutistua kuin korkeintaan pikku vyölaukuksi. Sen kanssa sitten opetellaan elämään.

Pointini ehkä oli, jos laihtuminen vaatisi pudottamaan kalorit samalle tasolle taaperon kanssa pitäisi ehkä alkaa miettimään omia motiiveja laihduttaa. Olen huomannut, että kun somessa ympyröi itsensä inspiroivilla ihmisillä voi vaipua kuplaan, jossa etureppu alkaakin olla hauska matkakumppani eikä vain spandexeihin tungettava häpeäpilkku.

Salin jälkeen.

Treeniviikko

Kakkonen on alkanut vaatimaan enemmän huomiota ja toinen nukkuu päikkärit vain liikkuvissa vaunuissa tai sitten typerään aikaan alkuillasta. Joka tapauksessa blogin kirjoittaminen on hieman hankaloitunut. Harmillista, tämä on kuitenkin kivaa, vaikkei kukaan edes lukisi. Olen koko ikäni kirjoitellut päiväkirjoihin ajatuksia. Jotka muuten kaikki heitin paperin keräykseen tammikuussa. Se oli jotenkin puhdistava kokemus. Ihan kuin olisi jättänyt menneisyyden sinne mihin se kuuluu. Turha palata menneisyyden ongelmiin.

Nyt on tarkoitus jättää tämä tänne, jotta pääsee katsomaan miten pitkälle olen päässyt.

Ajattelin tallentaa tälla kertaa tyypillisen treeniviikkoni. Tällaista on siis hosuttiin viime viikolla.

Maanantai

Kuntosalitreeni:

penkki 30kg 5×3

maastaveto 50kg 8×3

Yritin kyykätä, mutta tuntui niin pahalta vasemmassa polvessa, että annoin olla. Piti koittaa vielä smithissä, mutta aika loppui kesken.

pystypunnerrus vauhdilla 20kg 8×3.

Lämmittelynä toimi kävely salille ja muutama lämmittelyliike. Pojat oli hoidossa lapsiparkissa. Nuorinta en halua säilyttää kovin pitkään vieraiden hoidossa, joten treeni on yleensä 30-45min. Olen ajatellut, että tyhjää parempi, vaikka toisina päivinä tuntuu järjettömältä raahautua sirkuksen kanssa salille huitomaan hetkeksi.

Salin jälkeen lenkeilin vähän matkaa kotiin päin ja illalla vielä kävin kävelyllä kavereiden kanssa. Kilometrejä kertyi noin yhdeksän yhteensä.

Tiistai

Lepopäivä. Käytiin mummilassa poikien kanssa. Ei mainittavia urheilusuorituksia, pelkästään hengissä selviämistä.

Keskiviikko

Äitiysjumppa 60min, josta ainakin 10 minuuttia imetin. Kävelin kotiin salilta noin 7km. Tarkoitus oli hakea varaamani kirja kirjastosta, mutta olinkin tilannut kirjan pääkirjastoon, enkä sivu kirjastoon, jossa vierailin. Mainittakoon, että kävelin myös pääkirjaston ohi.

Torstai

Meillä aamut on pyhitetty seurakunnan perhekerholle torstaisin, vaikka emme kuulu edes kirkkoon. Taapero kuitenkin tykkää käydä, joten kiitos ja anteeksi, kulutamme mahdollisesti sinunkin verorahojasi. Taapero ei siis käy missään hoidossa tai kerhossa yksinään, joten lapsiparkki kuntosalilla ja tämä kyseinen perhekerho on meidän henkireikiä.

Torstai iltaisin olen käynyt Yin joogassa salilla. Tekee hyvää. Niin kropalle kuin mielelle. Suosittelen. Välillä on hyvä pysähtyä. Kävin myös edellisellä vanhempainvapaalla Yin joogassa. Silloin olin niin väsynyt, että välillä meinasin alkaa itkemään, kun pysähdyin salin lattialle. Kiva huomataan, että olo on paljon valoisampi tälla kierroksella.

Perjantai

Meillä oli 5kk neuvola kakkosen kanssa. Taapero oli kummisedällä hoidossa. Neuvolan jälkeen kävimme ostamassa syntymäpäivälahja ja vihdoin sain kirjani kirjastosta. Aurinkoisessa kevät säässä kilometrejä kertyi yhdeksän.

Viikonloppu

Viikonloppuna ei urheilu tai treenattu. Vietimme laatuaikaa perheen kanssa pääkaupunkiseudulla. Kävimme Heurekassa ihailemassa hiekkalaatikkoa ja juhlimassa kuusivuotiasta merenneitoa.

Kävelyä tuli ehkä enemmän kuin normaalisti viikossa, muuten aika tavanomainen treeniviikko. Yritän joka viikko saada kaksi koko kropan treeniä ja torstaisin on jooga. Kaikki sen päälle on plussaa.

Someaddikti

Olen alkanut ahdistumaan puhelimen käytöstäni. Se on käytännössä koko ajan käsillä. Katson nopeasti jonkun jutun, mutta unohdunkin hetkeksi selaamaan somea. Äkkiä onkin mennyt puoli tuntia.

Heräsin ennen muuta perhettä ja haluan katsoa Emmerdalen suoratoistopalvelusta. En nähnyt puoltakaan jaksosta, koska tuijotin puhelinta.

Useasti olen sunnuntaina miettinyt, että ahdistaa niin paljon. Söin donitsin, sekö ahdistaa? Ei oikeastaan, en osaa ahdistua syömisistäni. Toki siitä tuli vähän huono olo. Lenkillä tajusin, että ahdistus ei suinkaan johtunut ruuasta tai liikunnan puutteesta, vaan siitä, että koko päivän lapsen jalkapalloharjoitusten jälkeen, olin istunut puhelimella.

Omien vatsamakkaroidenkin esitelly julkisesti oli helpompaa kuin myöntää tämä. Nolottaa, aikuinen ihminen jumittaa turhien uutisten ja nettikeskustelujen maailmassa, kun voisi vaikka leikkiä, siivota, joogata, lukea kirjan tai jos ei muuta, niin enemmin, vaikka tuijottaa seinään.

Toki somessa on paljon hyvääkin. Paljon hyvää tietoa ja tukea omallekin tekemiselle. Toisaalta rehellisesti sanottuna, en varmaan kuitenkaan ole hirveästi oppinut sieltä sellaista, jota en olisi jo tietänyt.

Miksi sitten hautaudun someen? Rehellisesti pakenen sinne tylsyyttä, ja omaa perhettä. Äitiys on ollut hankala rooli, taistelin sitä vastaan varmaan ensimmäiset puoli vuotta esikoisen syntymän jälkeen. Odotin, että elämästä tulee vielä normaalia ja kohta taas mennään kuin ennenkin.

Vähänpä tiesin. Elämä ei tule palautumaan takaisin, eikä sen kuulukaan. Se on nyt erilaista ja monella tapaa parempaa kuin silloin aikaisemmin. Silti tuntuu kuin some olisi tapa pysyä kiinni ulkomaailmassa.

Vauvakuplan tai vanhempainvapaan kääntöpuoli kuin on se, että monta tuntia päivästä keskustelen vain ja ainoastaan 2,5vuotiaan kanssa. Välillä keskustelut on hauskoja ja kuulen mitä uskomattomampia juonenkäänteitä, mutta usein ne on jankkausta samasta asiasta. Syö, juo, vaihda vaippa, tule laittamaan nämä vaatteet päälle nyt.

Some tuntuu, että karkasimpas hetkeksi jonkun muun työpaikalle ja kahvipöytään. Nyt minullakin on omaa elämää, omaa aikaa. Tosin, jos rehellisesti miettii, kuinka monessa kahvipöydässä kiistellään siitä saako lennolla kallistaa selkänojan vai ei monta tuntia. Jos keskusteltaisiin, tuijottaisin varmaan taas puhelinta paetakseni tuota keskustelua. Minkä ihmeen takia siis luin koko kommenttiketjun keskellä yötä, enkä nukkunut?

Latasin itselleni sovelluksen, joka alkaa tästä lähin seuraamaan somen käyttöäni. Ehkä oikeat luvut pysäyttää, jos mutu tuntuma ei riitä. Sanotaanko, että jo tänä aamuna olisi helposti ehtinyt tehdä muutaman kymmenen aurinkotervehdystä sinä aikana, kun olen tuijottanut näyttöä. Kummastakohan olisi ollut enemmän hyötyä tai iloa?

Kukas se siellä somettaa?

Syöminen

Olen paljon miettinyt, että miksi olen lihava. Tottakai ymmärrän, että olen syönyt enemmän kuin kulutan. Tämä on itsestäänselvyys. Olenkin miettinyt, että miksi syön kuin syön ja miksi syön mitä syön.

Rakastan hyvää ruokaa, mutta ei sen silti tarvitse tarkoittaa automaattisesti ylipainoa. Terveellinen ruoka voi olla hyvää. Kakkua voi syödä silloin tällöin. Miksen siis osaa suhtautua ruokaan normaalisti? Vai mikä on normaalia?

Olen katsellut mainoksia nyt sillä silmällä, että miten ruokaa meille myydään. Hemmoittele itseäsi. Munkki tuo nautintoa. Voisiko moista nautintoa löytyä muualta? Lapset nukkuu, päivästä on selvitty, karkit ja sipsit sohvalle. Nyt nautitaan. Selvisin työpäivästä. Olen ansainnut kilon karkkia. Voisinko nauttia, jostain muusta? Olisiko parempaa tapaa palkita itseään?

En ole ennen osannut edes ajatella, miten olen ruokkinut väsymystä ja huonoa oloa ruualla. Nukuin todella huonosti sunnuntaiyönä melko varmasti, koska söin illalla karkkia. En ole siis koskaan ollut dieetillä, jos olen laihduttanut olen vain lakannut syömästä. Tästä johtuen en varmaan koskaan ole käsittänyt miten huono olo epäterveellisestä ruuasta tulee. Huono olo on ollut normaali olotila. Epäterveellisellä tarkoitan nyt pitsaa, ranskalaisia, hampurilaisia, karkkeja, limsaa, sipsejä jne. Kaikkea mistä tulee nopeasti ja varmasti huono olo.

Kaloreiden laskemisen sijaan olen alkanut opetella kuuntelemaan onko nälkä. Yritän miettiä, että tarvitsenko oikeasti ruokaa vai syönkö nyt vain tavan vuoksi. Eikö parempi palkinto ole hyvät yöunet ja kevyt olo? Yritän myös tehdä mielikuvitusharjoittelua, miten iloinen olen vuoden päästä, kun olen valinnut paremmin tänään.

Suurin työhän tässä on tehtävä korvien välissä. Ei se miellyttävää ole tai helppoa. Melkein 34 vuotta olen elänyt kuin hedonistinen koira, niin yritä tässä sitten. Olen kuitenkin ajatellut, että nyt on hyvä hetki, kun on aikaa ja jaksamista. Olisi sitten hyvä pohja, ennen kuin työt lisätään yhtälöön kuluttamaan energiaa.

Kuuntelin tänään lääkäripodi podcast jakson Spotifyista, joka käsitteli lihavuutta. Heillä oli vieraana professori ja sisätautilääkäri Aila Rissanen. Todella mielenkiintoinen ja hyvää asiaa lihavuudesta. Suosittelen lämpimästi kuuntelemaan, jos painii lihavuuden kanssa.

Helmikuun ensimmäinen viikko

Helmikuun ensimmäinen viikko takana ja projekti jatkuu. Uskomatonta, en olekaa palannut sohvan nurkkaan syömään Whopperia. Torstaina teki kyllä ehdottomasti mieli. Keskiviikkoilta oli meidän perheessä jokseenkin rankka. Taaperoa on ollut vaikeaa, ellei mahdotonta, saada nukkumaan iltaisin jo pidempään. Nukutukseen on mennyt jopa viisi tuntia parhaimmillaan. Keskiviikkoilta oli taas tällainen ilta. Lopuksi itki ja huusi taapero, vauva sekä äiti.

Keskiviikko painoi mieltä oikeastaan koko torstain ja mietin jo, että jätän väliin joogan. Onneksi en jättänyt. Tauko ja rauhoittuminen oli juuri sitä mitä tarvitsin. Samalla, kun otin vähän etäisyyttä kotiin, selkeni mitä ensi kerralla kokeilen, kun taaperon käytös saa minut kiehahtamaan. Ei onneksi ole tullut käyttöön vielä.

En ole laskenut kaloreita tällä viikolla. Paino on pudonnut – 600g eli tasan 5kg tammikuusta. Parasta tässä viikossa kuitenkin on ollut huomata miten kroppa on kehittynyt. Strong Mamassa (Elixian oma jumppa äideille) lantio pyöri jumppapallon päällä kuin Shakiralla. Minulla siis onkin kuin onkin syvät vatsalihakset ja lantionpohjalihakset olemassa vielä. Eilen joogassa huomasin, että liikkuvuus on lisääntynyt huomattavasti. Siinä missä ennen jäin nojailemaan polveen, kun lonkankoukistajat eivät antaneet periksi, nyt kädet kopsahtikin maahan.

Parasta oli kuitenkin tänään salilla, kun jaksoin nostaa 30kg penkistä. Noin vain. Oli niin kevyt, että piti oikein tarkistaa, että onhan tanko oikeasti 20kg.

Hauska huomata miten sillä aikaa, kun on keskittynyt tuijottamaan vaakaa ja peiliä, niin kroppa onkin ottanut harppauksia eteenpäin voimassa ja liikkuvuudessa. Sepä vasta tuntuukin hyvältä huomata. Mitäs siitä, jos lantiolla pyörii muutama ylimääräinen kilo, jos kroppa toimii.

Pt matkustamassa laivalla salin jälkeen.

Kirje keholleni

Ajattelin ensin, että kerron siitä kuinka paljon vihaan omaa vatsaani, kuinka typerän mallinen se on ja miten olen käyttänyt kymmeniä vuosia sen piilotteluun häpeissäni.

Kuukauden olen pyöritellyt mielessäni, mitä sanoisin, kuvatkin on ollut otettuna. Paljastan kaikille, mitä vihaan eniten itsessäni. Kunnes eilen kävellessäni vesisateessa noutamaan pakettia, jota en muistanut tilanneeni, tuli mieleeni ajatus. Mitä jos kirjottaisinkin itselleni kirjeen? Positiivisen. Ehkä oppisin peiliin katsoessani sanomaan itselleni jotain kaunista?

Sitten mietin, että onko hyväksyttävää käytöstä, kehua itseään? Ei välttämättä ole, mutta ajattelin silti kirjoittaa itselleni kirjeen, jossa kiitän ja kehun kehoani.

Hei keho,

ensinnäkin kiitos, että ollaan vielä tässä. Olen terve, en ole koskaan kohdannut vakavia sairauksia. Kiitos siitä. Kiitos, että olet pysynyt terveenä, vaikka olen pahoinpidellyt ja kohdellut sinua huonosti niin monin tavoin.

Kiitos kahdesta onnistuneesta raskaudesta ja siitä, että olen saanut imettää molempia poikia.

Kiitos, että toimit ja saan harrastaa mitä haluan. Kiitos, että näen ilman silmälaseja, koska hitto on kallista olla sokea.

Anteeksi, että peilistä katsoessa olen kutsunut sinua hirveillä nimillä. Anteeksi, että väitin, ettet ansaitse parempaa. Anteeksi, että kun olen särkenyt sydämeni, syytin sinua ja rankaisin sinua.

Lupaan parantaa tapani. Lupaan antaa sinulle armoa ja pitää sinusta huolta. Lupaan opetella kehumaan sinua. Löytämään joka päivä jotain hyvää sanottavaa sinusta. Lupaan, että yhdessä meistä tulee vielä parempia ja vahvempia. Lupaan myös opetella päästämään irti niistä solvauksista, joita ulkopuoliset ovat sinusta sanoneet. Sinun arvostelusi ei ollut heidän oikeutensa alunperinkään.

Rakkaudella,

Erika

Tavoitteet

Kuukausi aloituksen jälkeen on ehkä hyvä pistää ylös mitä haluan saavuttaa tällä projektilla.

1. Voida hyvin niin henkisesti kuin fyysisesti.

2. Mahtua vaatteisiin. Raskauden aikana ja sen jälkeen olen ahdistunut, joka kerta, kun pitäisi lähteä johonki muualle kuin mummilaan tai salille. Vaatteen pitäisi mahtua päälle, näyttää ihmismäiseltä ja siinä pitää pystyä imettämään järkevästi. Useasti on tehnyt mieli sanoa, etten tule. Olenkin sopinut itseni kanssa, että ensi tammikuun alemyynneistä ostan itselleni uusia kivoja vaatteita, jotka istuvat hyvin ja niiden sovitus ei itketä.

Nämä ovat tavoitefarkkuni. Ei edes lähellä.

3. Laihtua. Olen ylipainoinen ja olen ollut melkein koko aikuisikäni. Haluan olla terveellisessä painossa. Painossa, jossa viihdyn. Painossa, jossa voin katsoa peiliin ja olla tyytyväinen. Numeraalisesti ajattelisin painon olevan noin 75kg. En missään nimessä halua olla laiha, vaan terveen näköinen.

4. Syödä paremmin / koko perhe söisi paremmin. Varsinkin raskauden aikana, ja myönnetään, sen jälkeenkin, meillä on syöty liikaa pikaruokaa ja herkkuja. Laiskuuttani en ole jaksanut panostaa ruuan laittoon. Olen kokenut herkut ja pikaruuan palkintona, kun olen taas jaksanut yhden päivän väsymyksestä huolimatta. Palkinnoksi olen sitten saanutkin huonon olon ja lisäkiloja. Puhumattakaan huonosta omatunnosta, kun olen syöttänyt moista moskaa lapselleni. Tähän siis kaipasin kipeästi muutosta.

5. Liikkua ja opettaa pojille liikunnan iloa. Uskon vahvasti esimerkin voimaan. Haluan, että lapseni haluavat liikkua ja tykkäävät siitä. Haluan liikunnasta luonnollisen osan omaa ja perheeni elämää. Olen päättänyt, että ensinnäkin jokainen askel lasketaan, ja liikunnan ei tarvitse rajoittua yhteen lajiin. Usein liikkuminen on minulla jäänyt siihen, että se on alkanut olla pakko pullaa. Tällä kertaa olen luvannut itselleni, että jos penkkipunnerrus ei kiinnosta menen tanssimaan.

6. Vetää leuka. En ole koskaan pystynyt, nyt otan tavoitteeksi. Ehkä vuoden päästä. Haluaisin myös oppia seisomaan päälläni.

7. Juosta. Haluan pudottaa painoa sen verran, että juokseminen ei olisi älytön rasitus nivelille. Juokseminen on ollut minulle mieluisa liikuntamuoto aikaisemmin. Juostessa pää tyhjenee kaikesta. Ehkä joku päivä taas.

8. Oppia yhdistämään perhe, työ, liikunta ja terveellinen ruoka. Tämä jännittää eniten. Mikäs tässä on vanhempainvapaalla kipittää salille tai jumppaan. Laittaa lapset hetkeksi hoitoon, ottaa omaa-aikaa. Jos ei jaksa maanantaina, niin menen tiistaina. Tämä on helppoa. Sitten kun yhtälöön lisätään, päiväkoti, vuorotyöt, väsymys, laiska perusluonne ja huono omatunto omasta-ajasta, niin katotaan kuinka muijan sitten käy. Innolla odotan.

9. Nukkua. Kunpa voisikin syyttää vauva-aikaa, mutta useimmin menee omaan piikkiin. Mene ihminen nukkumaan ajoissa!

10. Päästä eroon Tenoista. Oikeasti. Hankala tuntea oloaan kauniiksi ja haluttavaksi tai edes ihmiseksi, kun kulkee vaipoissa tai haisee siltä, kun olisi jäänyt putki päälle viime vuoden vapusta.

Meinasin vielä lisätä, että olla onnellinen, mutta laitankin sen muotoon. Pysyä niin onnellisena, kuin nyt olen. Koska jumalauta, voiko ihminen olla näin onnellinen?

Metabolinen ikä 48

Viimeisillään raskaana painoin n. 105kg. Ennen raskautta painoin 82kg. Olen 171cm pitkä eli en siis mikään pikku lintuinen ollut ennen raskauttakaan. Raskaudesta sen verran, että viimeisen kahden kuukauden aikana paino nousi 10kg. Se oli aika järkyttävää, ainakin omalle päälle ja kropalle.

Viimeisillään raskaana syyskuussa 2020. Huomaa siisti eteinen.

Helppo olisi syytellä tässä hormoneita, kasvatusta ja naapurin Pekkaa, mutta lähtökohtaisesti se paino taitaa nousta ihan sillä, että syö enemmän kuin kuluttaa. Toki raskaudella on osuutensa painon nousuun, mutta en hirveästi katsonut mitä suuhun pistin ja viimeiseen kahteen kuukauteen en myöskään hirveästi päässyt liikkeelle.

Kuopus on syntynyt syyskuussa 2019. Kateellisena katsoin Facebookin vauvaryhmässä, kun toisilta äideiltä näytti kilot sulavan synnytyksessä. Itsellä imetys ei ole toiminut laihduttajana yksinään. Marraskuussa loppui kuntosalikortin jäädytys ja päätin, että salille lähdetään sitten heti. Vauva oli kahdeksan viikkoa, kun menin ekaan jumppaan.

Ruokavalioon aloin kiinnittämään huomiota vasta tammikuussa. Marras-joulukuussa oli niin paljon juhlia ja syömisiä, etten jaksanut alkaa vielä stressaamaan. Tammikuussa latasin kalorilaskurin puhelimeen. Olen saanut syödä n.2300 kaloria per päivä. Tarkoituksena, kun ei ole pudottaa painoa 20kg kuukaudessa, vaan pikku hiljaa ja pysyvästi päästä kuntoon. Vauva on myös vielä täysimetyksellä. Kahtena päivänä kalorit ovat menneet yli, muuten hieman alle. Tärkeintä mielestäni on ollut oppia, minkä verran on järkevä syödä ja mistä kalorit kertyvät.

Tähän mennessä painoa on pudonnut nelisen kiloa ja centtejä on lähtenyt joka puolelta. Eilen sain ensimmäiset farkut jalkaan ja pystyin jopa istumaan lattialla niiden kanssa. Parasta kuitenkin on se, että koen jaksavani paremmin arkea kahden pienen lapsen kanssa.

Tänään oli jännä päivä, kävin kehonkoostumusmittaukseen. Perjantaisin olen myös pitänyt punnituspäivän, jotta saan seurattua kehitystä, mutten stressaa liikaa asiaa joka päiväisillä painon heilauksilla. Kerran viikossa on myös helpompi nähdä mihin suuntaan oikeasti ollaan menossa.

Aamulla paino oli pudonnut viime viikosta -900g. Kehonkoostumusmittauksen tulokset sen sijaan kertoo enemmän kunnosta. Positiivista tuloksissa on, että jonkun verran löytyy lihasmassaa ja sisäelinten ympärille ei ole kertynyt rasvaa. Muuten tulokset eivät ole kovin mairittelevia. Kehon rasva on 40,9%, mikä on paljon. Metabolinen ikäni on 48 vuotta, mikä ei myöskään ole kovin mairittelevaa. Ei sentään 80 vuotta, jos haluaa olla positiivinen.

Mamma

Olen ihan tavallinen 33-vuotias nainen Turusta, kahden pojan äiti, naimisissa aussin kanssa. Tämä on minun tarina matkastani elämäni kuntoon. Matka on vasta alussa, joten tervetuloa jännittämään tuloksia.

Heti on varmaan parempi tehdä selväksi, etten ole liikunta-alan ammattilainen. Olen aina valmis kuitenkin kertomaan mielipiteeni.

Nuorempana olen kokeillut vähän kaikkea, jalkapallosta tanssiin, taekwondosta koripalloon. Voisin toki väittää olevani kilpailuhenkinen täydellisyyden tavoittelija, mutten ole. Olen intohimoinen höntsäurheilija. Tykkään harrastaa liikuntaa niin kauan, kun se on kivaa. Verenmaku suussa ei huvita.

19-vuotiaaksi liikuin, jotakuinkin aktiivisesti viikottain. Viimeisimpänä lajina oli Taekwondo, mikä hävettää edes mainita, koska en kykene varmaan potkaisemaan ketään enää edes polveen. Opiskelujen ja työn ohessa olen liikkunut säännöllisen epäsäännöllisesti. Käynyt ryhmäliikuntatunneilla sekä kuntosalilla, kahvakuulaillut, juossut ja viimeisimpänä innostuin joogasta.

Painoa on tippunut ja sitä on kertynyt. Olen syönyt terveellisesti hetken, kerran lopettanut syömisen lähestulkoon kokonaan ja sitten taas ahminut kuin aliravittu lapsi nähdessään ruokaa ensi kerran.

Toista lasta odottaessani söin lähestulkoon mitä mieli teki. Painoa kertyi yli kaksikymmentä kiloa yhdeksässä kuukaudessa jo aikaisemman ylipainon päälle. Iskiaskipu vaivasi melkein alusta loppuun, viimeisenä kuukautena vasen jalka meinasi aina silloin tällöin pettää alta. Supisti ja väsytti. Olo oli kaikin puolin kurja. Silloin tein päätöksen, että kun vauva on puskettu pihalle, en enää ikinä halua olla näin iso ja vaivanen.

Kuopus syntyi syyskuussa. Marraskuussa salikortin jäädytys loppui ja palasin varovasti äideille suunnatulle ryhmäliikunta tunnille. Tammikuussa latasin tueksi kalorilaskurin puhelimeen. Nyt on aika ottaa oma kroppa haltuun ja päästä takaisin kuntoon. Mieluiten yhtä hyvään kuin se oli silloin kuin viimeksi olen astunut tatamille.