Pää mukaan projektiin

Latasin toukokuuhun hirveästi odotuksia ja tavoitteita. Päätin pudottaa painoa viisi kiloa ja juosta ja mitä kaikkea vielä. Perheen pienin nukkui tosi huonosti ja itse söin vähän kaloreita. Paino tippui 2,5kg, mutta en ollut tyytyväinen. Olin väsynyt, kiukkuinen ja puhuin itselleni todella rumasti. Olin pudottanut painoa 11kg tammikuusta, mutta koin vain suurta epäonnistumista, koska en selvinnyt päivästä pienemmillä kaloreilla.

Toukokuun lopussa tuntui, kun olisin juossut seinään. Olin todella itkuinen ja loppu. Jonkin oli muututtava. Sen sijaan, että mietin miten monta kilometriä jaksan juosta kesäkuussa tai miten monta kiloa pudotan, päätin lukea (tai oikeastaan kuunnella) Rakas keho – kirjan. Ajattelin, että jostain se pitää aloittaa. Onneksi luin. Kirja sai minut ymmärtämään paljon.

Lukusuositus

Kaikki suunnitelmat oman kehoni suhteen, ei vastannut mitenkään sitä mihin se tällä hetkellä on kykenevä. Haluan edelleen päästä vielä juoksemaan. On vain uskottava, että se hetki ei ole vielä nyt. Eikä se johdu siitä, että olen surkea ja laiska ja huono ihminen.

Opettelen nyt kuuntelemaan mitä minun kehollani on sanottavaa. Mihin sattuu, miten sitä voisi hoitaa. Tuleeko ruuasta hyvä vai huono olo. Pitäisikö useammin valita se salaatti mistä tulee hyvä olo kuin karkkipussi mistä tulee huono olo. Matka on vielä alussa, mutta olo on paljon parempi kuin kuukausi sitten.

Opettelen myös puhumaan itselleni nätisti. En moiti peilikuvaa. Aina kun aloitan, käsken tietoisesti itseäni lopettamaan. Pikku hiljaa peilikuva alkaa näyttämään vähän neutraalimmalta. Koitan löytää niitä kohtia, joista tykkään ja antaa aikaa niille kohdille joiden kanssa en ole vielä sinut.

Niin ne sujahtivat nämäkin jalkaan. Syytä olisi olla tyytyväinen, eikä vaan mollata.

Koin suurta onnistumista kun heräsin eilen aamulla ja koin oloni kehossani hyväksi. Ajattelin, että täytyykin käydä puntarilla ja varmistaa, että olisiko tullut laihduttua vai mistä moinen hyvänolon tunne. Enpäs käynytkään. Enkö muka voi vaan kokea oloani hyväksi ja itsevarmaksi? Täytyykö se todistaa numeraalisesti? Aloin jo harkita luopumista moisesta kapistuksesta. Ihan niin pitkälle on kuitenkaan vielä ole päässyt. Ehkä joku päivä.

Juoksuhaaveita

Hölkkäsin ja kävelin viikonloppuna virtuaalisen naisten kympin eli kymmenen kilometrin lenkin. Aika pitkälti ilman minkäälaista valmistautumista. Ei toki mikään suositeltava tapa toimia, mutta tulipahan tehtyä.

Tästä innostuneena tai jo oikeastaan olen pidempäänkin miettinyt, että pitäisikö juosta kesällä 2021 puolimaratooni? Olisi vähän reilu vuosi aikaa treenata nollakunnosta puolikkaalle.

Kypsettelin ajatusta nyt viikonlopun ja innostuin. Jos lonkat kestää, niin ensi kesänä riipaistaan. Aika tavoitetta en aseta, ainakaan vielä, kunhan jaksaisin juosta/hölkätä koko matkan ensin.

Nyt pitäisi pudottaa painoa, että nivelet kestäisi vähän paremmin rynkytystä ja löytää itselle sopiva treeniohjelma.

Tänään kävin myös puntarilla. – 10kg tammikuun alusta. Pitää olla aika tyytyväinen itseensä. Tällaisina hetkinä kiitän itseäni, että aloitin tämän matkan. Ei haittaa, vaikka taivaalta tulee räntää ja auto piti viedä huoltoon, eiköhän tästä tule ihan hyvä viikko.

Älä laihduta

Eilen vietettiin älä laihduta – päivää. Monet kyseli netissä, että tekeekö painonpudotus onnelliseksi. Itse vastaisin, että ei tee. Oma onnellisuus nojaa ainakin aivan toisenlaisiin asioihin. Painoa tärkeämpiä asioita ovat terveys, parisuhde, perhe ja ystävät, oma koti ja turvattu taloudellinen tilanne. Nämä asiat tekevät minut onnelliseksi.

Suhtaudun tähän jotenkin ristiriitaisesti, koska laihdutus on mielestäni ihan ok, jos kokee, että se parantaa elämänlaatua. Toisaalta taas koen surullisena tilanteen, jossa terveellisessä painossa oleva ihminen jokaisen loman jälkeen aloittaa laihdutuskuurin ja kokee itsensä kuvottavaksi aina.

Laihdutuskulttuurista puhuminen ja sen kyseenalaistaminen on kuitenkin hyvä juttu. Itselleni muutama vuosi sitten työterveyshoitaja kirjoitti tavoitteeksi pudottaa kymmenen kiloa. Ilman kyselyitä, ilman minun mielipidettä. Kymmenen kiloa miinusta ja olet parempi, kiitos ja hei. Olin puulla päähän lyöty. Kävin aktiivisesti salilla, pyöräilin töihin ja lähestulkoon joka paikkaan. Jaksoin juosta lenkkejä, mutta kieltämättä olin bmin mukaan ylipainoinen.

Vuoden päästä terveystarkastuksessa onniteltiin onnistuneesta painonpudotuksesta. Mikä sitten vuoden aikana muuttui? Erosin silloisesta poikakaverista. Ruokailutottumukset muuttuivat, kun keskityin miettimään miten kukaan voi olla näin epäonnistunut ihmisenä.

Olinko kymmenen kiloa laihempana onnellisempi. Olin ja en. Huonon parisuhteen loppuminen oli hyvä asia, josta kannatti olla onnellinen, mutta painoon se ei liittynyt millään tavalla. Nyt kaksikymmentä kiloa painavampana olen paljon onnellisempi kuin koskaan ennen.

Silti laihdutan taas. Kyllä, koska olen varma, että se tulee vaikuttamaan elämänlaatuuni ja parisuhteeseen. Haluan näyttää mielestäni paremmalta ja haluan liikkua ilman kipua. Uskon, että kevyempänä saan takaisin itsevarmuuttani ja sillä on positiivinen vaikutus myös parisuhteeseen.

Lopputulema. Ihminen on muutakin kuin painonsa. Laihtunut ihminen ei välttämättä ole onnistunut ja onnellinen ihminen, jota kannattaa onnitella. Lihava ihminen voi ja saa olla onnellinen, eikä lihavuus tarkoita epäonnistumista. Kenenkään paino ei kuulu toiselle.

Tältä näytän onnellisimmillani.

Tavoitteita toukokuulle

Aloin lukemaan Sampo Sammaliston kirjaa Viisas pääsee vähemmällä – 52 niksiä tehokkaampaan ja onnellisempaan elämään ja päätin testata listojen tekoa. Olo on ollut jotenkin jumittunut ja vapun herkuttelujen jälkeen tuntui kovin tunkaiselta olo.

Ajattelin siis kokeilla laittaa ylös mitä haluan saavuttaa kuukaudessa tai päivän aikana. Ylhäällä on tavoitteet toukokuulle ja pakastimen oveen olen kirjaillut päivälle tekemistä.

Pakastimen ovi

Pakastimen ovi on enemmän kodinhoitolista, koska kotona nyt pyöritään. Kuukausilistaan olen laittanut mm. painotavoitteen. Eikö se ollut niin, että mieltä saa aina muuttaa? Viikko sitten mietin vaa’an piilotusta ja nyt päätinkin päin vastaista.

Aloin eilisestä taas kirjaamaan kalorit ylös sekä punnitsemaan joka aamu, jotta näen painomuutokset. Koen, että muutosten näkyminen kumpaankin suuntaan kannustaa syömisissä.

Kaloritavoitteekseni laskin 1900kcal, mikä nyt ei ole mikään kituutuskuuri, mutta mukavasti pistää miettimään mitä suuhunsa laittaa. Aloitimme myös 21 päivän haasteen, jossa ei syödä yhtään pikaruokaa. En suostunut ei suklaata tai karkkiahaasteeseen. Ne on jo liian vaativia.

Halusin myös aikatauluttaa hieman treenejä, jotta tulisi varmemmin tehtyä ne. Itselleni ainakin sopii, että ei tarvitse erikseen miettiä treenaanko tänään vai ei.

Pakko myöntää, että eilen oli vähän nälkä kokoajan, koska en keksinyt järkeviä aterioita itselleni. Eiköhän se tästä helpota. Samalla tuntuu hyvältä, kun on tavoite ja tekee töitä sitä kohden.

Kotisali

Kaikki pilalla

Ilmeisesti olen ihminen, jolla kaatuu kaikki, kun yksi asia harmittaa. Tällä hetkellä harmittaa imetys. Kovin. Vauva siis naukkasi palan nännistä noin viikko sitten. Eikä se ole vieläkään parantunut, vaan siinä on semmoinen milli kertaa milli kolo. Imetys vasemmasta rinnasta täten sattuu.

Vasemman rinnan käyttäminen ahdistaa kivun takia, pumppaaminen suoraan sanottuna vituttaa ja täysi rinta on todella epämiellyttävä kunnes muuttuu kivuliaaksi.

Nyt tämä epämiellyttävä rinta pilaa kaiken, koska en jaksa sen takia yhtään tsempata ajattelemaan positiivisesti. Vappu on pilalla, toukokuu on pilalla, kesä on pilalla. Hirveä ikävä kaikia tärkeitä ihmisiä.

Kaikki pilalla ja kaikki ärsyttää. Haluaisin käpertyä keittiön nurkkaan itkemään ja syömään munkkia.

Vappu 2012

Vaaka

Viime viikosta painoa oli tullut +300g. Se sai ajattelemaan, että on kaksi vaihtoaehtoa. Alkaa laskemaan kaloreita ja stressaamaan tai unohtaa punnitukset ainakin hetkeksi.

Tuntuu, että vaa’an unohtaminen olisi hyvä idea, koska tuntuu, että olen luonut epäterveellisen suhteen painon seuraamiseen. On toki kannustavaa nähdä painon putoavan, mutta samalla todella masentavaa, kun mitään ei tapahdu.

Epäterveellisestä suhtautumisesta kertoo se, että ajatus punnituksen välistä jättämisestä hirvittää. Ajattelen, että jos en punnitse viikottain, menetän hallinnan täysin ja alan paisua kuin pullataikina.

Rehellisesti ajatus siitä, että ensi perjantaina en astuisi vaa’alle kuulostaa pelottavalta. Pelkään toden teolla, että alan lihota hallitsemattomasti vain, koska en kontrolloi painoa säännöllisesti.

Puntariin tuijotus tuntuu myös vievän ilon saavutuksista. – 15cm vyötäröltä, parempi jaksaminen arjessa, vaunulenkit plus kaksi treenikertaa viikossa eivät tunnu miltään, kun puntarilla ei näy muutosta. Tavoitefarkkujen nappikin menee jo kiinni juuri ja juuri, mutta ainut mitä päässä pyörii on paino.

Tavoitepaino vai mielenterveys? Kumpi on tärkeämpää. Enkä edes vitsaile ihan oikeasti painin tämän ajatuksen kanssa, vaikka se kuulostaa hullulta. Ajattelen, että painon pudotusta seuraa niin paljon mielihyvää, että vaa’alla koetut iskut on vain kestettävä. Toisaalta järjellä ajateltuna, kun mieli on kunnossa painonhallinta on paljon helpompaa.

Mitä mieltä olette vaaka pannaan ja fiiliksen mukaan kohti tavoitteita? Vai sormet sauhuten näpyttelemään kaloreita ylös?

Motivaatio

Olen aikaisemmin ajatellut, että pitäisi tehdä elämäntapamuutos, jotenkin kokonaisvaltaisesti ja kerralla. Muutta ruokavalio kerrasta ja treenata kuin maratoonari. Kaikki muu on turhaa.

Kerran aloin syödä puoli kiloa salaattia aamupalaksi. En erityisemmin edes pidä salaatista, salaatilla tarkoitan tässä siis pelkkää salaatin lehteä. Voin kertoa, ei kantanut kovin pitkälle se muutos.

Ei toivoa. Vai onko sittenkin?

Mistä sitten nyt löytyy motivaatiota muutokseen, jos ennen on mennyt pieleen? Olen pilkkonut tavoitteet pienemmäksi päässäni. Tuloksiin on helpompi päästä, kun olen asettanut tavoitteeksi kahdessa kuussa pudottaa 2,5kg. Kuulostaa paljon helpommalta toteuttaa kuin 20kg vuodessa.

Tulokset motivoivat entisestään sitoutumaan muutokseen. Tuntuu kivalta valita kävelylenkki sohvan sijaan, kun näkee muutoksen omassa voinnissa ja ulkonäössä. Lähinnä omassa voinnissa. Vatsan seudulla heiluu mukana sen verran löysää, että vaikka painoa on tippunut ihan hyvin, on edelleen vaikea hahmottaa, että jotain on tapahtunut ulkonäössä.

Suuren muutoksen sijaan teen pieniä valintoja päivässä. Tänään päätin lähteä kävelylle, illalla päätin, että teen treenin, joka jäi päivällä tekemättä, kun olimme pihalla grillaamassa. Ajattelin, että jos en tee sitä nyt, se jää tekemättä. 45minuutin päästä oli paljon parempi olo. Söin tänään myös pullaa, mutta enää en anna itseni ajatella, että pullan syönnin takia kaikki on jo pilalla, joten ei muuta kuin hampurilaisia hakemaan ja sohvalle homehtumaan.

Pienet parannukset elämäntavoissa on paljon motivoivampia minulle kuin aamulenkille lähtö hamppuproteiinipirtelö kurkussa hölskyen. Tätäkin on kokeiltu. Ei kestänyt sekään muutos. Voin myös kertoa, että mansikan maku ei paranna hampunmakua.

Loppujen lopuksi elämäntapamuutoksen pitäisi olla kivaa ja omannäköistä. Ei pelkkää ruoskimista ja kurjistelua. Kuka niin haluaa elää? Vaikka välillä toki on hyvä vähän ruoskia itseään hyvässä hengessä.

Ei ne nyt sujahtanut jalkaan, mutta nappi meni jo kiinni.

Ajomatkan ahaa -elämykset

Ajoin eilen yksin 1,5 tuntia autolla ja koin semmoinen ahaa-elämyksen. Keskittyminen on hankalaa silloin kuin kotona on koko ajan jotain häiriötekijää ja melua. Ajomatkalla sain aikaa miettiä, että mistä ahdistus ja inho itseään kohtaan johtuu. Ymmärsin, ettei se olenkaan nuo vatsamakkarat tai se suklaa mikä on eniten ahdistanut.

Suklaa on ehkä enemminkin ollut seuraus kuin syy ongelmaan. Heikkokohtani on tämä äitiys. Koen usein olevani väärissä saappaissa tässä hommassa, ja kun yritän hakea vertaistukea päädyn vertailemaan itseäni muihin. Tosi nopeasti tämä vertailu johtaa siihen, että tulee käsittämättömän huono olo.

Sitten kun tietoisesti kiellän itseltäni somekanavat, joidenkaltainen haluaisin olla, olo onkin yllättäen paljon parempi. Haluaisin siis kovasti olla näiden seuraamieni äitien kaltainen, että olisi luontoretkiä ja askartelua. Että korona aikana olisin löytänyt jonkun uuden yhteyden itseeni ja lapsiin ja olisin enemmän läsnä perheelle. Todellisuudessa olen ihan yhtä hyvä ja huono kuin aina ennenkin. Eikä meillä askarrella, kun en jaksa sitä säätöä ja sotkemista. Enkä niitä lopputuotoksiakaan. Pihallakin käydään vaan kerran päivässä, jos aina sitäkään.

Heti tuli uutta iloa treeniin ja projektiin, kun keskittyy omaan juttuun, eikä niihin omiin heikkouksiin ja niiden puimiseen. Enkä siis edes tiedä onko se heikkous, ettei pidä lasten kanssa askartelusta, mutta jotenkin sitä tuntuu olevansa huono ihminen kun sellaista ei meillä harrasteta.

Eilen päivällä lähdin vielä lenkille. Nyt on polvi taas kipeä ja lonkka. Väärällä tavalla kolottaa kroppaa. Ilmoittauduin fysioterapeutin Strong Core kurssille ja toivoin, että saisin sieltä avun kivuttomampaan elämään ja nautinnollisempaan liikuntaan. Liikunnalla tarkoitan juoksulenkkejä, jotka on alkanut taas tuntumaan omalta jutulta.

Pettymys

Paino jumittaa edelleen samassa lukemassa ja se ahdistaa nyt toden teolla. Ei tämän pitänyt näin mennä. Olen todella pettynyt itseeni, eikä mitkään ’maailmassa on isompiakin huolia’ – mantrat, mitään auta. Kilojen piti tippua helposti, edes ensimmäisten kymmenen kilon.

Huomaan, että olen liukunut samoihin vanhoihin tapoihini. Syömään salaa karkkia kaapista. Syömään iltaisin sohvalla vielä vähän leipää ennen nukkumaanmenoa, koska on niin kiva syödä rauhassa, kun lapset nukkuu. Kaupastakin pitää ostaa pari levyä suklaata varmuuden vuoksi, koska eihän sitä tiedä vaikka tarvittaisiin ja ei siellä kaupassa viitsi joka päivä juosta. On sitten varuilta. Suklaata. Sehän se onkin peruselintervikkeista tärkein.

Tänään puntarilla päätin, että nyt on pakko asettaa tavoitteita uudestaan. Haluan kesäkuuhun mennessä olla tiputtanut painoa kymmenen kiloa alusta. Heti, kun on sallittua menen kehonkoostumusmittaukseen uudestaan eli ehkä kesäkuussa.

Uuteen vuoteen mennessä haluaisin olla pudottanut toiset kymmenen kiloa, mutta aloitetaan nyt tästä kesäkuun tavoitteesta. 2,1kg kahdessa kuukaudessa ei pitäisi olla ylivoimainen tavoite.

Pääsiäisen jälkeen otan kalorilaskurin takaisin käyttöön. Annetaan nyt vielä viikonloppu armoa itselleen. Eli täytyyhän ne suklaat sieltä kaapista syödä pois kiusaamasta. Leipomisen pitää myös loppua tai sitten pitää keksiä reseptejä mitkä eivät koostu sokerista ja rasvasta.

Motivaatiokuva

Koronaa ja kuppikakkuja

En olisi osannut arvata, että kuntoprojekti vaikeutuu, ei oman motivaation puutteen takia, vaan sen takia, että liikkumiseen tulee näin paljon rajoitteita. Oma kotisali sulki ovensa jo ennen hallituksen ensimmäistä tiedotustilaisuutta ja on toki kiinni edelleen.

Arki ei meillä varsinaisesti muuttunut hirveästi, koska olen vanhempainvapaalla ja mies tekee töitä kotona muutenkin. Toisaalta muuttui paljonkin. Luuhataan aika usein lasten kanssa salilla, kaupungilla, kirjastossa, mummilassa jne. Kotona ollaan loppujen lopuksi melko vähän. Nyt ollaan paljon. Ei tule käveltyä vahingossa auringossa yhdeksää kilometriä ja se näkyy painossa. En myöskään osaa treenata kotona. En pidä hikoilusta kotona, se on ajatuksena vastenmielistä. Vihaan myös keskeytyksiä, kun yritän jotain tuhdata. Treenaaminen, kun on ollut omaa aikaa ja ajatusten tuuletusta, ei niinkään kropan muokkausta pakonomaisesti.

Painoa tippui kilo kuukaudessa. Pidän toki saavutuksena sitäkin, että ahdistavassa tilanteessa se ei ole noussut. Varsinkin, kun olen herkutellut melkein päivittäin. Olen alkanut torjumaan koronaa kuppikakuilla ja suklaalla. Toistaiseksi ollaan pysytty terveinä eli ilmeisesti toimii.

Sen sijaan tekemättömyys ja ruokavalio alkoivat toden teolla ahdistaa helmikuun viimeisinä päivinä. Aluksi halusin olla itselleni armollinen. Ei tulokset häviä kahdessa viikossa. Yritin antaa aikaa sopeutua uuteen tilanteeseen, en halunnut ahdistua suklaasta, kun ahdisti muutenkin ihan tarpeeksi.

Nyt sitten ahdistaa myös treenin puute ja herkuttelu. Herkuttelu ei ehkä ahdistaisi niin paljon yksinään, mutta se yhdistettynä jumahtaneeseen painoon ja liikunnan puutteeseen ahdistaa.

Palasin tuttuun ja turvalliseen. Joogavideot pyörimään ja matolle. Joogassa pidän siitä, että se tapahtuu itseäni kuunnellen ei väkisin rykimällä. Hiki tulee, muttei se roisku matolle ja sohvalle eikä valu lasten päälle. Tarkoituksena on myös siirtää kahvakuulat ja vastuskuminauhat parvekkeelle, jos saisi sinne perustettua ulkosalin.

Viikko sitten innostuin myös juoksulenkille. En ole juossut ainakaan neljään vuoteen, mutta nyt tuntui siltä. Lenkki oli lyhyt ja hidas. Alku kuitenkin. Nyt pitäisi vielä saada aikaan mennä uudestaan. Ehkä tänä iltana.

Samalla, kun kirjoitan tätä, uunissa paistuu muffineita. Kuntoprojektia ajatellen pitänee siis aloittaa liikunnasta ja siirtää myöhemmin katse ruokavalioon. Ei tätä koronaa nyt ilman suklaata ja muffineita voi voittaa.